Hei Hei, Pudis!

Miten jätetään hyvästit yhtäaikaa monelle tärkeälle ihmisille? Halataan, hymyillään ja sanotaan, että "nähdään pian", niinkö? Kun ei varmaan kuitenkaan enää nähdä...

Siitä on aika tasan päivälleen kolme vuotta, kun mä ekan kerran astuin jaloillani tälle vieraalle maaperälle. Tästä paikasta tuli mulle kuitenkin koti, vaikken sitä alunperin suunnitellutkaan. Mä olin silloin, kolme vuotta sitten, käynyt pohjalla ja nousemassa pikkuhiljaa takasin ylöspäin. Paljon oli vielä kuitenkin tehtävissä ja on edelleen. Pää tarvitsi tuulettamista ja omassa kylässä tuntui elämä hankalalta. Kaikki junnasi paikallaan. Mä tein lopulta kevättalvella 2011 hankalan päätöksen ja siirsin kirjani lopullisesti Pudikselle. Kissojen kanssa oltiin tultu tänne jo tammikuun alussa.

Aluksi kaikki tuntu vähän oudolta ja hankalalta. Mä meinasin, että hetken kattelen, mikä meininki ja palaan sitten takasin etelään. Mä sain seuraavan vuoden ajan kuulla monesti "tule kotiin", mutta mun koti oli jo täällä. Perhe ja ystävät eli omissa kodeissa etelässä ja mä omassani täällä pohjosessa. Pikkuhiljaa, kun löyty mielekästä tekemistä pajalta, opiskelut lähti käyntiin, ihmiset autto ja kannusti, niin Pudis alko tuntumaan entistä enemmän kodilta. Mä kaipasin takasin etelään, mutta nautin olostani myös täällä. Masennus kaatui ja elämänilo palasi.

Nää kolme vuotta ei oo olleet millään tavalla helppoja. Mä taistelen edelleen päivittäin samojen asioiden kanssa, kuin kolme-neljä vuotta sittenkin, mutta moni asia on silti muuttunut helpommaksi. Mä en kammoa enää julkisia paikkoja, mä en ahdistu ihmisistä tai puhelinsoitoista ja ylipäänsä jaksan tehdä paljon asioita, jos vaan päätän niin. Elämä ei oo enää niin synkkää.


Haasteita on ollut myös jokapäiväsessä elämässä. Lämmintä vettä ei oo ollut saatavilla ilman työntekoa. Talvet on paleltu ja kesällä on ollut liikaa sääskiä. Silti tää paikka ja täällä vietetyt vuodet jää mun muistoihin varmaan yksinä mun elämäni parhaimista. Mä väitän olleeni rohkea, kun vaan otin ja lähdin. Tein päätöksen, joka mun oli pakko tehdä, jotta saisin mielenterveyteni kuntoon. Ja tuki, jota oon saanut sekä täällä, että päätökseni myötä myös etelän suunnalta, on ollut mahtavaa.

Mun murretta on täällä monesti ihmetelty. On heti sanottu, että mä en ole täkäläisiä. Ja kun oon kertonut, että oon muuttanut tänne Orimattilasta 3 vuotta sitten, niin aina on kysytty, että miksi? Ja mä olen vastannut "noh, miksi ei? monen eri sattumuksen summana mä tänne päädyin, suunnittelematta ja ajattelematta sen tarkemmin". Aika monesti vastakommentti on ollut "rohkee veto, musta ei ois tommoseen". Sikäli se vähän naurattaa. Mä en myynyt kaikkea omaisuuttani ja lähtenyt ulkomaille. Pudis-Ola välillä on kilometrejä alle 700. Vois olla hyvin vaikka 7000. Sitä matkaa ei vuorokaudessa enää autolla taitettais.

Mä olen joka joulu ja joka kesä käynyt Orimattilassa. Aina on ollut ikävä takasin Pudiksen perämetsään ja kaupungin vilinä on vähän ahdistanut. Meillä täällä korvessa kun kuuluu vaan luonto. Viime kesänä mä kuitenkin tajusin, että vaikka mulla on Pudiksella hyvä olla, mulla vois olla hyvä olla myös taas Orimattilassa. Mä ikävöin enemmän perhettä ja ystäviä, kuin rauhaa ja hiljaisuutta. Oli tullut aika tehdä toistamiseen vaikea päätös.

Nyt on jäljellä enää pari päivää elämää Pudiksella. Mä oon pakannut lähes kaikki tavarat, joita mulla täällä on. Kissoille on sovittu väliaikanen hoitopaikka ja äiti odottaa jo innoissaan tytärtään nukkumaan sohvalle. Mä lähden taas periaatteessa tyhjän päälle. Kun mä lähdin tänne Orimattilasta, mulla ei ollut täällä mitään tiedossa. Sama muutos odottaa nyt Orimattilassa. Mulla ei ole töitä, eikä edes asuntoa. Muutos pelottaa, ahdistaa ja hirvittää, mutta mä uskon, että pärjään silti.

On tullut aika sanoa hyvästit Pudasjärvelle. Mä haluan sanoa, että "nähdään taas", mutta tiedän, ettei ehkä kuitenkaan nähdä. Tän viimesen viikon mä olen vaan pakannut. Mä en halua sanoa hyvästejä kenellään kasvotusten. Se on aina niin vaikeeta. Ikävä jää. Valtava ikävä.

Välikevennyksenä allekirjoittaneen viimeisin taulu, joka ei
ehtinyt edelliseen päivitykseen :)

Pudasjärvi kaikkineen on antanut mulle enemmän, kuin mä oisin voinut toivoa. Mä sain katon pääni päälle, ystäviä, tukea ja elämälle uuden suunnan. Mä olen nyt valmis kohtaamaan uudet haasteet ja tiedän pärjääväni.

Kiitos. Kaikesta!

Parina päivänä mun päässä on soinut James Bluntin, Goodbye my lover - biisi. Siitä muutama rivi tähän loppuun vielä. Seuraava päivitys sitten Orlandosta.

Ja oikeesti. Kyllä me nähdään vielä! ;)

And as I move on,

remember me,

Remember us

and all we used to be.

You've seen me cry,

You've seen me smile.

You've watched me sleeping for a while.

You touched my heart

you touched my soul.

You changed my life and all my goals.

It may be over but it won't stop there,

I am here for you if you'd only care.

Goodbye my lover.

Goodbye my friend.

You have been the one.

You have been the one for me.

  

GOODBYE!
ADIOS!
ADIEU!
ALOHA!
AU REVIOR!
SAYONARA!
ARRIVEDERCI! 

CIAO!
HEIPPA! :)