Kun MINÄ olin nuori...

Mä törmäsin Facebookissa erään kaverini seinällä seuraavanlaiseen julkaisuun:

"Jos olet kasvanut kotiruoalla, olet joutunut nousemaan vaihtaaksesi TV-kanavaa, pyöräillyt kouluun ilman kypärää, joutunut kelaaman kasettia lyijykynällä, joutunut menemään naapuriin sen sijaan, että olet soittanut kännykkään ottaaksesi selvää oliko kaveri kotona, ja kaupat olivat kiinni aina sunnuntaisin, laita tämä seinällesi, koska SINÄ OLET SELVINNYT!"

Pakko kyllä vähän valottaa munkin rankkaa lapsuutta 80-luvun loppupuolelta alkaen, koska jotenkin tuntuu, ettei tämä "nykynuoriso", johon valitettavasti en enää voi oikeestaan sanoa itseni kuuluvan, tunnu muistavan hienoa aikaa, jolloin ei ollut kännyköitä ja kotipuhelimiin oli yhdistetty se intternetti, jota yhdistäessä nettiin kuului ihana "piiii piiii pipi piiip piiip qheeeeqhqhhqqqqq rrrrring ring ring"

Meillä oli muistaakseni aina perunaa ruokana. Vanhemmiten musta tuntui hienolta, kun sai syödä välillä makaroonia ja riisiä. Mulla oli vuosikaudet perunakammo, kun sitä ei enää ollut pakko syödä kotona tai koulussa. Grillibroileri oli harviaista herkkua, josta äiti syötti mulle aina koivet ja siivet, vaikka mä salaa himoitsin rintapaloja. Broilerit ei olleet mitään lintua saatika varsinkaan kanaa, eikä siis missään nimessä lihaa, vaan ne oli broilereita, jotka ilmestyi jostain kaupan lihatiskin takana olevaan pyöreään uuniin, josta niitä oli kiva katsella. Jos mä olisin silloin tietänyt, että ne oli samaa, kuin kana, niin luultavasti en olis syönyt. Onneksi olin viaton ja tietämätön lapsi. Mutta broilerinkin kanssa oli silti luultavasti perunaa ruokana. Ja päivähoidossa sitten vastaavasti aina kaurapuuroa. Aina.

Mä olen kuullut kyllä telkasta, jossa ei olis ollut kaukosäädintä, mutta koska televisio on osittain kasvattanut mut, niin mulla itellä oli heti aika pienestä pitäen oma telkkari, jossa oli myös oma kaukosäädin. Kakessa tais olla 7 näppäintä (8, jos volyyminäppylä olis ollu kaks osainen) ja se oli ehkä 3 senttiä leveä ja 10 pitkä. Hieno laite kaikinpuolin. Ja tosi kivasti sillä pysty kattomaan omasta pienestä, ehkä 10 tuumasesta valkosesta putkimatkatelkusta kaikki tärkeet ohjelmat. Sitten vanhempana siis. Nuorempanahan mä istuin olkkarissa aina telkun edessä ja pelkäsin Pikku Kakkosen loppumista, kun silloin piti aina mennä nukkumaan. Lopputunnari pelotti mua iha törkeesti ja muista, kuinka erään kerran, ohjelman päättyessä, ei äiti tullutkaan huutaman mua nukkumaan. Luulin, ettei mun tarttis ENÄÄ KOSKAAN mennä nukkumaan. Mutta kyllä se äiti sieltä sitten kuitenkin tuli muistuttamaan nukkumisesta ja aikasesta heräämisestä...

Mun ala-aste aikoina ei oikeesti ollut vielä pakko käyttää pyöräilykypärää. Mulla tosin oli semmonen ja mä vaadin itselleni kypärää. Se oli pakko mennä ostamaan, lapsen omasta pyynnöstä. Mutta kun vihdoin koitti päivä, kun se olis ollut pakko pitää päässä, niin mä olin iso yläasteelainen, koulumatka oli vaihtunut kilsasta kuuteen ja mä KÄVELIN kouluun, kun eihän kukaan cooli tyyppi oikeesti pidä kypärää. Cool my ass... Olin niin kuumaa kamaa, et ois ollu varmaan ihan sama, että mitä mulla ois ollu päässä, ei mun suosio siitä olis varmaan horjahtanut suuntaan eikä toiseen. Mun eka pyöräilykypärä oli kuitenkin musta, kiiltävä ja siinä oli ainakin pinkkejä ja sinisiä hileitä. Se jos jokin, oli COOL!

Kun mä täytin 12, mä sain STEREOT! Ne oli siistit! Siihen asti tosissaan kelattiin kasetteja edestakasin lyijykynällä, koska niitten nauhat saatto käytössä löystyä, eikä kaikissa kasetinkuuntelumasiinoissa ollut kelausnappeja, edes eteenpäin. Ennen hienoja sterkkojani mä sain myös keltaisen sony walkmanin, jonka pakettiin sisälty sikamageet samaa väriä olevat kuulokkeet ja kantopussi. Äiti kuvitteli saavansa rauhan automatkoille mun ainaisilta lastenlaulukaseteilta, muttei mamma-raukka osannut ollenkaan aavistaa, kuinka antaumuksella mä lauloin, vaikkei muut sitä alkuperäistä musiikkia kuulleetkaan. Jossain vaiheessa vähän vanhempana vielä sain kannettavan cd-soittimen, joka oli muuten tosi kiva, mutta sen kanssa ei voinut kävellä, koska levyt hyppi... Ja mun ensimmäiset cd-levyt sain sterkkojen kanssa 12-vuotis synttärilahjaksi ja ne oli Backstreet Boysien esikoislevy ja E-rotic :D

Kun kaupat alkoi pitää ekaa kertaa oviaan auki sunnuntaisin, niin ne tuotti varmasti enemmän tappioo, kuin voittoa. Ei KUKAAN tajunnut, että kauppaan oikeesti voi mennä myös sunnuntaina. Kaikki ikipakanatkin oli sitä mieltä, että se on jonkinsortin jumalanpilkkaa sekin ja sunnuntaikauppa oli tabu. Ainakin mulla on semmonen muistikuva. Nykysin se menee lähinnä niin, että jos kauppa EI ole sunnuntaina auki, niin nousee hitonmoinen mekkala. Koska ihminen ei vaan selviä YHTÄ päivää viikossa ilman kaupassa käyntiä. Vähintään sitruunapippuri, näkkileipä ja kurkkusalaatti on loppu ja ilman niitä ei vaan selviä!


Mutta se, ettei voinut soittaa kaverille, että "moi? missä oot? voinko tulla käymään?", niin no... sehän oli ihan normaalia? Koska ei kukaan muusta tienyt. Kyllä mä monesti ehin suunnittelemaan, että kuin siistiä olis, jos vois olla missä vaan ja joku puhelimen tyyppinen ratkasu kulkis mukana. Sitten ne kehittelivät kännykät, eikä oo paljoa royalteja ideasta herunut...
Mä asuin väärällä puolella paikallista asuinaluetta, eli siel toispuoljokkee, vaikken Turussa asunutkaan. Ala-asteelle mentyäni tajusin vasta, kuinka paljon joen toisella puolella asui muita mun ikäsiä lapsia. Siihen asti kun mä olin aina vaan hegannut naapurin likan kanssa ja isi huuteli aina ojan yli, että "tuuppa kotio" ja mä yleensä vastasin "puoltuntii lisäaikaa vielä jooko?" ja jos isin mielestä se ei käynyt, niin muutaman pyynnön jälkeen isi huudahti "tuu nyt ennenkö äiti tulee!!" ja mä olin jo kotona. Ei paljoa voinut soitella, että oltiinko naapurissa kotona. Ja vaikka olis voinutkin, olihan meillä lankapuhelin, niin ei sitä tullut rimpautettua. Suoraan oveen taakke vaan ja takas kotiin, jos kukaan ei avannut. Sitten siellä naapurissa saikin ravata vartin välein, kunnes näki, että auto oli tullut pihaan ja kaveri olis varmaan jo kotona.

Ala-aste aikoina mä sitten tyylikkäästi menin kaverin luo suoraan koulusta ja luultavasti ilmotin sitten lankapuhelimesta jossain vaiheessa isille, missä mä oon ja monelta voi tulla mut hakemaan. Isillähän oli jo heti NMT:n alkuaikoina "autopuhelin" ja se jos jokin oli myös siistiä. 10 kilon mötikkä, joka oli kuin lankapuhelin autossa, makso n. 25 000 markkaa ja kuuluvuus kattoi ehkä 3 kilometrin alueen keskustan ulkopuolelle. Mutta hieno vehje se oli ja aina sai isin siitä kiinni, jos se istui autossa ajamassa sen puhelimen vieressä... Silloin muuten meiän lankapuhelimenkin suuntanumero oli 918 ja katuosoite Tönnö Auto 1. Niin se vaan nykysin on 03-aluetta ja postiauton numeron tilallu ihan oikea katuosoite.

Kaikki tämä siis ja mä kuitenkin olin melkeen moderni lapsi. Tämä "kolmatta sukupolvea", vaikka kehitys tuntuu mustakin välillä huiskasseen ohi. Voinko mä kuitenkaan sanoa "selvinneeni" ja mistä mun olisi pitänyt selvitä? Lapsuudesta? Täh? Sehän oli oikein hienoa aikaa. Vaiko kenties tekniikan vallanakumouksesta, tai ennemminkin sitä edeltävästä ajasta? Jokatapauksessa, selvisin! Hähää! Mä vielä odottelen kuitenkin lentäviä autoa, aikamatkailua ja avaruusyhdyskuntia. Sitten kun joku päivittää facebookin aikakaudesta ennen niitä, niin mä vasta myönnän olevani vanha.

Ja vielä semmosta, että kun mä pikkutyttönä karkasin kotoa, niin eväitten ja vaatteitten sijaan otin mukaani pari videokasettia ja karkasin mummolaan naapuriin.
Kirjastoon palautetuista videoista sai sakkoa, jos niitä ei ollut kelannut alkuun ja muutenkin kyllä kirjaston videokasetteja kartettiin, koska ne saattoi rikkoa vehkeet! Mullekin kävi niin joskus, enkä vieläkään ymmärrä, miten se oli mahollista. VHS-viirus?