Suru-uutisia kasvihuoneesta

Verenimijä!

Karma ja Murphy lakeineen voivat pussata mun kiiltävää metallipeppuani! Tai noin tuumais ainakin piirretty robottiystäväni Bender (Futurama alkoi taas, jeeee! <3). Ainakin sään ja sateiden osalta. Näin juhannuspäivänä on aurinko porotellut puolipilviseltä taivaalta, kunnes mun pyykkikone pysähty ja mä päätin viedä pyykit pihalle kuivumaan. Joopajoo... ja siinä samalla keräänty harmaanmustia pilviä pyykkinarujen päälle. Osotin pari kansainvälistä käsimerkkiä taivaalle, ripustin pyykit ja lähdin sisälle vuodattamaan asiasta blogiini. Kesäsäät ei oo nyt oikein viime päivinä suosineet. Mun iho on edelleen kalmankalpea talven jäljiltä, enkä mä kyllä hirveesti viittis aurinkoa tuolla hyttysten syötävänä muutenkaan ottaa. Toivottavasti siellä Orlandon suunnalla on sitten vähän vähemmän noita verenimijöitä, niin saa jotain väriäkin pintaan, kun viittii ulkosalla viettää enemmän aikaa.

Muutoin on kyllä ollu erijännää tässä parina päivänä. Istuskelin ihan rauhassa keittiön pöydän ääressä, siemailin teetä ja katselin pihalle, kun yht'äkkiä pari poroa kirmasi pihalle! Ilmeisesti äitiporo ja pikkuinen vauvaporo. Ne viettivät hetken aikaa tuossa etupihalla, joten mä näin tilaisuuteni tulleen ja aattelin, että nyt pääsen nappaamaan muutaman kuvan poroista oikein lähietäisyydeltä. Hiivin hiljaa pihalle ja yh-poro oli juuri jälkikasvunsa kanssa tutkimassa mun autoa. Ne ei huomanneet mua, ainakaan heti. Mutta kun mä sipsutin somasti krokseissani ja tallasin jonku risun päälle, tappoi massiivinen räsähdys hiljaisuuden ja porot säntäsivät karkuun. Mä toki atleettisena kotleettina rynnin niiden perään ja kirmasin pitkin pihatietä parin vauhkon poron perässä, kamera toisessa kädessä zoomi kuumana. Koitin naksutella suuta ja viheltää ja röhkiä ja huudella "poroporoporo", mutta ei ne vauhtiaan ainakaan himmanneet mun yrityksistä huolimatta.

Tienhaarassa kääntyi meidän pihatielle silloin juuri pakettiauto, joka oli ilmeisesti naapuriin menossa ja poroista ei näkynyt siinä vaiheessa enää jälkeäkään. Mä vedin hetken henkeä, käännyin kannoillani ja lähdin tyylikkäästi kävelemään takasin kotio. Morjenstin vielä kylmän viileesti pakukuskille ja toivoin, ettei se nähnyt kun mä yritin juosta poroja kiinni. Kaltaiseni urheilullinen naikkonen olis muistuttanut sedän mielestä varmaan lähinnä metsäsikaa, tai "juoksemaan" oppinutta ryhävalasta, joka on ikiroudan alta sulanut täällä pohjoisen oloissa ja koittaa nyt saalistaa itselleen pientä makupalaa. Ja ainoa otos, jonka poroista sain, näyttää tältä:

Kyllä siinä on kaksi poroa pakenemassa...

 Tähän asti mä oon aika hyvin saanu pidettyä kaiken ainakin melkein hengissä kasvihuoneessani, jossei siellä ihan kaikki ole kauheeseen kasvupyrähdykseen lähteneetkään, niin ainakin hengissä ovat pysyneet. Nyt on tosin luvassa suru-uutisia. Kurkut ova nahistuneet, rypistyneet ja nuupahtaneet. Liekö syynä liiallinen kastelu, liiallinen lannoitus, vaiko kemiallinen sota tomaattia vastaan, jonka tomaatti näyttäisi voittaneen. Veikkaan nuita kaikkia tai jotain ulkopuolista neljättä tekiää. Kastellut mä olen kurkkujani ja kaikkia muitakin kasvihuoneen asukkeja aika ahkerasti, vaikkei kauheen kuumia ilmoja ookkaan ollut. Ainakin tomaatit on tykäneet. Ja keskiviikkona kävin ostamassa lannoitetta paikalliselta puutarhalta. Aattelin, että eiköhän nuo oo ehtineet jo sen verran juurtua ja tottua uuteen kasvuympäristöönsä, ku kuukauden päivät ovat melkeen tuolla jo kasvaneet, että niitä voisi jo lannoittaa.

Puutarhalla käyminen oli siinä mielessä aika hassua, että kun pyörin siellä purkkien ja purnukoiden keskellä miettien, että mikä olisi paras lannoite, kanankakka vai joku veteen liukeneva kemiallinen yhdiste, niin ilmeisesti Herra Puutarha, tuli minua siihen jeesaamaan.

"Kastelulannoitettako?"
"No juu.. kasvihuoneeseen, tomaateille ja kurk..."
"No tästä, kaheksanjapuoleuroo, tuleeko muuta?"
"Eeeii...."
"No siitä sitten, oleppa hyvä ja teelusikallinen aina kymmeneen litraan, kaikelle mitä pihalla kasvaa, morjens!"

Koko tapahtuma kävi erittäinkin nopeesti ja kivuttomasti ja mä oikeestaan kuvittelin, että setä osasi lukea ajatuksia. Mä sain kuitenkin lannoitteeni ja painelin kotio sitä käyttämään. Seuraavana päivänä näyttikin kurkut sitten tältä:

Mä saatoin siis joko vähän innostua sen lannoituksen kanssa, taikka sitten se ei sopinut kurkuille, taikka sitä tuli niille liika, tai jotain. En tiiä, mutta kurkkusatoa ei vissiin tänä kesänä sitten tule, ellei nuo nyt tosta piristy. Enempää mä en niitä nyt ennen Orimattilan matkaani meinannut lannoittaa ja kastelenkin vaan vähäsen, etteivät saa mitään vesiyliannostustakaan. Muut kasvihuoneen asukit kyllä pitivät, ainakin toistaiseksi, lannoituksesta. Tai no, eivät ainakaan valittaneet, eivätkä näyttäneet samanlaisia nuutumisen merkkejä, kuin kurkku. Mun kasvihuoneen kesälomittajista ainakin toinen vaikutti kyllä erittäinkin innostuneelta. Vähemmän hommaa siis sille ja vähemmän pelättävää, että jotain kuolee mun kesälomamatkan aikana, kun kurkut on valmiiks hengettömiä. Kovasti mä kuitenkin toivon, että kurkut tuolta vielä virkoaisi.